Venäjän pitkä linja on katkaistava
Neuvostoliiton romahtaminen muutti länsimaiden ajattelutavan 1990-luvulla. Demokratian, markkinatalouden ja ihmisoikeuksien voittokululle ei näkynyt esteitä. 2000-luvun alun Euroopassa turvallisuuspoliittinen sinisilmäisyys näkyi useimpien eurooppalaisten valtioiden puolustus-, energia- ja muissa turvallisuuteen vaikuttavissa ratkaisuissa. Globalisaation, markkinatalouden ja tiivistyvän keskinäisriippuvuuden uskottiin hoitavan rauhan ja demokratian itsestään. Niin Kiinassa kuin Venäjälläkin. Toisin kävi. Toisen maailmansodan jälkeen sovittiin, että vahvempi ei saa väkivalloin muuttaa valtioiden rajoja. Tämä kansanvälisen oikeuden ydinperiaate heitettiin Kremlin roskakoriin. Tällä viikolla Venäjä määritteli naapurivaltio Ukrainasta tietyt osat itsenäisiksi valtioiksi ja aikoo lähettää omat sotavoimat paikalle. Vladimir Putinin tuore päätös on käytännössä virallinen sodanjulistus Ukrainalle, mutta samalla hälytysmerkki koko Euroopalle. Euroopan maat ovat antaneet tuomitsevia julkilausumia ja yrittäneet diplomatiaa. Tästä huolimatta Venäjä tarttuu aseisiin. Tuoreiden tapausten rinnalla pitää muistaa, että tosiasiallisesti Venäjän johtamat sotajoukot ovat jo viimeisen kahdeksan vuotta käyneet sotaa Ukrainaa vastaan. Ei tämä siis yllätyksenä tullut. Lista on pitkä. Hyökkäys Tshetsheniaan 1999, hyökkäys Georgiaan, hyökkäys Ukrainaan 2014, hyökkäys Syyriaan 2015 ja monet muut valitettavasti onnistuneet sotatoimet. 2000-luvulla alkanut voimakas sotilaallinen varustautuminen on toistuvasti näkynyt konkreettisena sotavoimien käyttönä ulkopolitiikan työkaluna. Ja kun katsotaan Venäjän ulkopoliittisia tavoitteita, niin viesti on ollut selvä jo pitkään. Putinin aggressiiviset puheet ovat alkaneet viimeistään Münchenissä 2007. Dmitri Medvedev esitti jo vuonna 2008 Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muuttamista Venäjälle edullisemmaksi. Puheet suurvaltahegemoniasta ja etupiirien palauttamisesta ovat jatkuneet koko 2000-luvun. Historian kammioista haetaan kansallistuntoa ja perusteita valtioiden rajojen siirtelylle. Sisäinen kehitys on luisunut vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Ulkopolitiikkaa määrittävät asiakirjat rakennettiin aggressiivisempaan asentoon jo vuoden 2014 jälkeen. Putinin tämän viikon puhe on selvää jatkumoa tällä pitkälle linjalle, toki ennätyksellisen kovaa tekstiä. Keinovalikoimassa on Neuvostoliiton ajoilta tutut työkalut. Kaikki yhteiskunnan resurssit palvelevat ulkopoliittisia päämääriä. Totuus ja valheet sekoittuvat. Sotatoimia väitetään rauhanturvaamiseksi ja Jehovan todistajia terroristeiksi. Sotatoimia tehdään pieninä palasina, jotta kokonaiskuva ei tule julki ja vastus kasva. Pidetään aloite omissa käsissä ja sotketaan tilannekuvaa potkimalla kaikki pallot ilmaan. Luodaan epävarmuutta kaikilla rintamilla. Välillä kuumennetaan tilanne, välillä jäädytetään. Ja ennen kaikkea, pelataan pitkää peliä, jossa luotetaan lännen demokratioiden lyhytjänteisyyteen ja heikkoon muistiin. Pelikirja on ulospäin sekava – juuri kuten tarkoituskin. Mutta taustalla on selvät suunnitelmat. Tämän takia USA:n ja Euroopan vastaus on nyt avainasemassa. Olennaista eivät ole pelkästään vastaukset akuuttiin kriisiin. Olennaista on nähdä iso kuva ja vuosikymmenen kehityskulku. Venäjällä on suurempi suunnitelma, jonka tahdissa se pelaa yhteistyössä Kiinan kanssa. USA:n ja Euroopan yhteinen Venäjä-politiikka on pohdittava uusiksi.
