Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Mannerheimista Nato-aikaan
Puolustusministeri Antti Häkkäsen Mannerheim-luento Päämajasymposiumissa Mikkelissä 4.8.2023
Hyvät kuulijat,
Kansainvälinen turvallisuustilanne on vaarallisempi kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Venäjä käy keskellä Eurooppaa laajamittaista hyökkäyssotaa. Kiina nostaa suurvaltapolitiikan jännitteitä vuosikymmeniksi eteenpäin. Eurooppa ja USA tiivistävät yhteistyötään.
Näemme, että maailma on muuttumassa yhä vaarallisemmaksi pienelle maallemme. Valtiojohdon tärkein päämäärä on suomalaisten vapaus ja turvallisuus. Siksi rakennamme nyt uutta ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaamme. Tässä hetkessä on enemmän kuin paikallaan pysähtyä ja peilata historian kaarta. Tarkastelen tässä Mannerheim-luennossani Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaamme Mannerheimin ajoista Nato-aikaan.
Hyvät kuulijat,
Venäjän armeijassa ja ensimmäisessä maailmansodassa ratsuväkiarmeijakuntaa komentanut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim oli Suomessa melko tuntematon. Monta kysymysmerkkiä oli ilmassa, kun Suomen senaatti nimitti hänet valkoisen armeijan ylipäälliköksi tammikuussa 1918.
Lähtökohdat valkoisen armeijan johtamiselle eivät olleet kummoiset, mutta Mannerheimilla ei myöskään ollut mitään hävittävää. Vanhaan elämään tsaarinupseerina ei ollut enää paluuta.
Hänen aloittaessaan juuri itsenäistyneen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ympäristö oli täysin auki. Euroopassa riehui maailmansota. Venäjä ja muut imperiumit olivat horjumassa. Poliittisesti ja sotilaallisesti eristäytynyt Yhdysvallat olikin nyt liittynyt ympärysvaltojen puolelle. Mannerheim tiesi, että sodan lopputulos määrittäisi myös Suomen asemaa, mutta lopputuloksesta ei ollut vielä tietoa.
Vapaussodan aikana Mannerheimilla oli varsin kielteinen asenne siihen, että keisarilliselta Saksalta pyydettäisiin apua punaisten ja maassa olevien venäläisten lyömiseen. Ratsuväen kenraaliksi ylennetyn ylipäällikön näkemys kuitenkin muuttui maaliskuussa 1918, koska hän ei voinut olla varma vapaussodan lopputuloksesta.
Mannerheim kuitenkin halusi valkoiselle armeijalle selkeän osavoiton ennen ulkopuolisen avun maahantuloa, mikä johti varsin raskaaksi johtaneisiin taisteluihin Tampereesta. Muistelmissaan Mannerheim kuvaa tilannetta seuraavin sanoin: ”Ennen apujoukon maihinnousua meidän oli kuitenkin saatava ratkaiseva voitto omin voimin, toisin sanoen toteutettava sotilaallisin keinoin tehtävä, joka oli poliittinen välttämättömyys. Vain tieto siitä, että pystyimme itse puhdistamaan pihamme, saattoi antaa kansallemme taas itseluottamuksen – - ”.
Vapaussota päättyi, kuten tiedämme, toukokuun alussa vuonna 1918, ja venäläisjoukoista vapaa Suomi oli uuden edessä. Mannerheimin toiminta ylipäällikkönä päättyi kuitenkin jo samassa kuussa kuin valkoinen armeija on pitänyt voitonparaatinsa Helsingissä. Mannerheim ei hyväksynyt sitä, että nuoren tasavallan puolustusvoimat organisoitiin saksalaisen mallin mukaisiksi.
Hän suhtautui myös kokonaisuutena kriittisesti senaatissa vallitsevaan saksalaissuuntaukseen. Vaikka Neuvosto-Venäjä oli irtautunut ympärysvalloista Brest-Litovskin rauhansopimuksessa jo maaliskuussa, oli maailmansodan lopputulos yhä vaikeasti arvioitavissa. Muistelmissaan Mannerheim arvioikin Suomen ulkopolitiikan olleen keväällä 1918 lyhytnäköistä. Mahdollisuus Ruotsin kaltaiselle puolueettomuudelle menetettiin sitoutumalla tiukasti keisarilliseen Saksaan.
Britanniassa ja Ranskassa suhtauduttuunkin Suomen ulkopoliittiseen linjaan erittäin epäluuloisesti. Mannerheim lähetettiin syksyllä -18 lämmittelemään suhteita Pariisiin ja Lontooseen. Keskustelut alkoivat erittäin vaikeissa olosuhteissa, sillä Suomi oli juuri valinnut Hessenin prinssin, Friedrich Karlin kuninkaakseen. Kun Saksa vielä taipui marraskuussa aselepoon, murenivat Suomen ulkopolitiikan perusteet totaalisesti.
Joulukuussa 1918 valtionhoitajaksi valitun Mannerheimin tärkeimpiä tehtäviä olikin lähes nälänhädässä painivan Suomen ja voittajavaltioiden välisten ulkosuhteiden järjestäminen ennen keväällä 1919 järjestettäviä ensimmäisiä presidentinvaaleja. Tilanne vakiintuikin kevään 1919 aikana, jolloin Iso-Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat vihdoin Suomen itsenäisyyden.
Valtionhoitajana Mannerheim joutui palaamaan myös kysymykseen siitä, miten Suomi suhtautui sisällissotaan ajautuneeseen Neuvosto-Venäjään ja Itämeren alueen turvallisuuteen. Mannerheim kannatti aktiivista osallistumista naapurimaiden asioihin. Esimerkiksi Viron vapaustaistelussa Suomella oli merkittävä rooli. Vaikka Suomi ei virallisesti tukenut Viron vapaustaistelua, valtionhoitaja Mannerheim antoi luvan koota kaksi vapaaehtoisjoukkoa, joiden osuus Viron vapaustaistelussa oli merkittävä.
Hyvät kuulijat,
Kesällä 1919 Mannerheim oli 52-vuotias kenraali. Hän oli edellisvuosien aikana vapaussodan ylipäällikkönä ja valtionhoitajana luonut itselleen nimen, joka tunnettiin läpi Euroopan. Eurooppa oli muuttunut. Uusia kansallisvaltioita syntyi imperiumien hajotessa. Samalla syntyi uusia kansallissankareita. Muita armeijataustaisia sankareita olivat esimerkiksi Puolan Jozef Pilsudski ja Unkarin Miklos Horta. Mannerheim oli osa tätä eurooppalaista tarinaa.
Samanaikaisesti hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista – edes oraalla olevaa – tulevaisuudennäkymää, miten hänen sotilaan uransa jatkuisi. Näin ollen Mannerheimin vaikutus 1920- ja 30-luvun alun sotilaspoliittisiin virtauksiin oli vähäinen, sillä hänellä ei ollut virallista asemaa Suomessa.
Hän palasi aktiivitoimintaan vuonna 1931, kun presidentti P.E. Svinhufvud pyysi hänet vastaperustetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tässä roolissa Mannerheimille tarjoutui mahdollisuus vaikuttaa puolustusvalmisteluihin, etenkin kun presidentti Svinhufvud nimitti hänet myös sodan ajan ylipäälliköksi.
Suomen kohtalonkysymyksenä säilyi edelleen suhde idän suurvaltaan Neuvostoliittoon. Suomen toimintalinjaksi valikoitui puolueettomuuspolitiikka, jota myös muut Pohjoismaat noudattivat. Pyrkimyksenä oli pysytellä suurvaltojen välisen sodan ulkopuolella. Vaikka ajatus saattaa näyttäytyä poliittisesti naivilta, siihen oli historiallisia perusteita: kaikki Pohjoismaat olivat onnistuneet pysyttäytymään I maailmansodan ulkopuolella.
Näin ollen myös Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1932 solmima hyökkäämättömyyssopimus tuki vallinnutta näkemystä puolueettomuuspolitiikasta – hyökkäämättömyyssopimuksen todellinen arvo nähtiin vuonna 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.
Hyvä yleisö,
Mannerheimin ote ulkopolitiikassa ei näy erityisen aktiivisena 1930-luvulla, sen sijaan hän esitti yleispoliittisen tilanteen jo kiristyttyä Euroopassa toistuvasti puolustusmäärärahojen selkeää kasvattamista. Saksan miehitettyä Itävallan maalikuussa 1938 sotilaallinen yleistilanne kiristyi selkeästi. Neuvostoliitto, joka koki kansallissosialistisen Saksan ensisijaiseksi uhkakseen, esitti Suomelle Suomenlahden itäosan saarien vuokraamista Neuvostoliitolle. Mannerheim keskusteli asiasta Suomen poliittisen johdon kanssa ja suositteli suostumista Neuvostoliiton esityksiin. Hänen arvionsa mukaan linnoittamattomilla saarilla ei ollut puolustuksen kannalta suurta merkitystä. Vastineeksi Neuvostoliitto oli luvannut kauppasopimusta sekä lupaa Ahvenanmaan linnoittamiselle. Hallitus ei suostunut Mannerheimin esitykseen. Hallituksessa oli muutenkin tahoja, jotka suhtautuivat kasvavaan Venäjän vaaraan liian kevytmielisesti.
1930-luvun aikana Mannerheim päivitti tilannekuvansa siitä, miten Suomen armeija oli koulutettu ja varustettu. Johtopäätös oli etenkin varustuksen osalta lohduton.
Lukuisten ulkomaanmatkojensa aikana Mannerheim muodosti itselleen monipiirteisen kuvan Euroopan sotilaallisesta kehityksestä. Tämän lisäksi hän oli niin ikään kiinnostunut myös muiden ulkomailta saamista vaikutelmista. Mannerheimilla oli myös tapana käskeä pidemmiltä ulkomaankomennuksilta yleisesikuntaan palaavat upseerit puheilleen kysyen heiltä ”mitä uutta olette nähneet matkallanne”. Näin Mannerheimille syntyi kuva kansainvälisen sodankäynnin virtauksista.
Hyvä yleisö,
Huolimatta Mannerheimin tärkeästä roolista vapaussodassa ja juuri itsenäistyneen tasavallan valtionhoitajana, hänen asemansa Suomen historian suurmiehenä juontaa vuosien 1939-1945 sotiin. Hän oli yli 70-vuotias toimiessaan Puolustusvoimien ylipäällikkönä.
Talvisodan ihmeeseen on lukuisia syitä. Määrällisestä alivoimasta huolimatta suomalaiset olivat vihollistaan taitavampia erityisesti Laatokan pohjoispuolen metsätaisteluissa, missä suomalaisjoukot hyödynsivät maastoa ja vaikeita sääoloja tuhoten vastustajansa usein pala palalta.
Mannerheimin omista käsityksistä siitä, mitä hyvältä sotilasjohtajalta vaaditaan, on hyvin vähän dokumentoitua tietoa. Kenraali Heinrichs – Mannerheimin luottokenraali – on todennut ylipäällikön pohtineen asiaa eräänä iltana talvisodan päättymisen jälkeen. Mannerheimin pohdinnoissa komentajan tärkeimpiä ominaisuuksia olivat rohkeus, tunnollisuus ja vastuuntunto, arvostelukyky, sitkeys ja sielunvoima. Kuulostavat suomalaiseen korvaan kunniallisilta ominaisuuksilta myös 2020-luvun maailmassa.
Mannerheimin suuruus johtuu hänen asemastaan koko Suomen kansan puolustuksen keulakuvana. Talvisodan syttyessä Vapaussodasta oli kulunut vain 20 vuotta, ja sisäpoliittisesti ja taloudellisesti turbulentti 30-luku ei ollut omiaan lisäämään kansakunnan yhtenäisyyttä. Kansakunta tarvitsi keulakuvan.
Sellaisen se myös sai Mannerheimista, joka ymmärsi tehtävänsä ja mahdollisuutensa kansakunnan sielun eheyttäjänä. Hänen talvisodan päättymisen jälkeen antamansa päiväkäsky ansaitsee tulla kansakuntaa koskevalta osaltaan suoraan lainatuksi: ”Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä tunturien miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen pojista. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa tehdastyöläinen ja köyhän majan poika siinä kuin rikaskin”.
Väkevää retoriikkaa kuitenkin säesti vahva realismi. Lähes vuosikymmenen ennen sotaa puolustusneuvostoa luotsannut Mannerheim tunsi valitettavan hyvin puolustuksen merkittävät puutteet. Materiaalia oli liian vähän ja koulutettua reserviä oli liian vähän. Suurtaisteluvaiheen alettua helmikuussa 1940 Mannerheim suositti pyrkimistä nopeaan rauhaan. Länsimaiden lupaama sotilaallinen apu ei ehtisi perille ajoissa, sillä kenttäarmeija menetti päivittäin satoja miehiä kaatuneina. Olimme yksin.
Hyvä yleisö,
Talvisodan ja jatkosodan välistä ajanjaksoa kutsutaan välirauhaksi, vaikka jakso oli ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta kaikkea muuta kuin rauhallinen. Neuvostoliitto painosti Suomea poliittisesti estämällä muun muassa puolustusliittohankkeen Ruotsin kanssa, ja miehittämällä Baltian maat kesällä 1940. Suomi oli joutumassa pussiin niin poliittisesti kuin maantieteellisesti. Vaara kasvoi.
Näin ollen oli luonnollista, että Suomi tarttui aktiivisesti Saksan tarjoamaan sotilaalliseen yhteistyöhön. Mannerheim näki tämän ainoana realistisena vaihtoehtona suomalaisten turvallisuuden kannalta. Merkittävä ulko- ja turvallisuuspoliittinen ratkaisu keskellä maailmansotaa. Ei ollut aikaa kansalaiskyselyihin. Niiden oli johdettava, joilla oli valta ja vastuu. Panoksena Suomen olemassaolo. Elämä ja kuolema, vapaus ja orjuus.
Kun Saksan aseiden menestys alkoi hiipua viimeistään vuoden 1943 alussa, oli myös Suomen arvioitava asemaansa uudelleen. Irtautuminen sodasta oli Saksasta taloudellisesti riippuvaiselle Suomelle erittäin vaikeasti toteutettavissa. Neuvostoliiton tarjoamat rauhanehdot vuoden 1944 alussa olivat Suomen näkökulmasta liian kovat, etenkin sotakorvausten suuruus sekä vaatimus saksalaisten karkottamisesta Lapista olivat ylipäällikkö Mannerheiminkin arvion mukaan liian raskaat. Valtioiden välistä poliittista ratkaisua ei syntynyt. Ratkaisu siirtyi aseille.
Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 aloittama suurhyökkäys mursi nopeasti suomalaisten kaksi ensimmäistä puolustuslinjaa Karjalankannakselle. Tilanne onnistuttiin vakauttamaan Viipurin tasalle heinäkuussa vasta sen jälkeen, kun merkittävä osa Itä-Karjalassa olleista joukoista oli siirretty Karjalankannakselle.
Saadakseen Saksasta aseapua Suomi solmi presidentti Risto Rytin nimissä liittosopimuksen Saksan kanssa, jossa hän sitoutui olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Ratkaisua voidaan sanoa pakonsanelemaksi ja tilapäiseksi, jollaiseksi se osoittautuikin. Risto Ryti erosi presidentin tehtävästä jo elokuun alussa. Eduskunta valitsi poikkeuslailla Mannerheimin presidentiksi, joka aloitti välittömästi valmistelut Suomen irrottamiseksi sodasta.
Vielä kesäkuussa Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista. Suurhyökkäyksen torjunta sekä Neuvostoliiton sotilaallisen painopisteen siirtäminen Saksaa vastaan mahdollistivat kuitenkin lievemmät välirauhanehdot. Neuvostoliiton keskeisimmät vaatimukset oli siirtyminen vuoden 1940 rajoille sekä Suomessa olevien saksalaisjoukkojen internointi.
Mannerheim ymmärsi täysin, että kun sodan yleistilanne vain sen mahdollistaisi, olisi hänen tärkein tehtävänsä johtaa Suomi rauhaan siten, ettei Neuvostoliitto pyrkisi miehittämään maata ja saksalaiset saataisiin ajettua pois Pohjois-Suomesta ilman sotatoimia. Edellä kuvattu massiivinen tehtävä oli Mannerheimin ensimmäinen prioriteetti.
Jälkikäteen tarkastellen voidaan analysoida, että Mannerheim oli tuolloin kesällä ja syksyllä 1944 ainut suomalainen, jolla oli kyky johtaa Suomi rauhan tielle. Taitavan sotapäällikön ansioluetteloon sisältyi Mannerheimin tapauksessa myös kyky johdattaa johtamansa armeija oikea-aikaisesti sotatöistä rauhan teille, mikä on konkreettinen osoitus Mannerheimin reaalipolitiikan taidoista.
Talvella tai keväällä 1944 edes Mannerheim tuskin olisi pystynyt johdattamaan Suomea rauhan solmimiseen, alkusyksyyn mennessä tie Suomen rauhaan pääsylle oli lunastettu kesän 1944 verisissä torjuntataisteluissa. Mannerheimin perinnöksi muodostuu vapaussodassa demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen pelastaminen, talvisodassa kansan yhdistäminen ja vapauden pelastaminen sekä jatkosodassa Saksasta irrottautuminen ja Suomen saaminen vapaana rauhan tielle.
Hyvät kuulijat,
Sotien lopputulos määritti Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja valtioiden ulkopolitiikan pitkäksi aikaa. Vaikka Suomi säilytti vapautensa, meidät katsottiin häviäjiksi Saksan rinnalla. Suomi sidottiin YYA-sopimuksella Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Julistimme puolueettomuutta ja olimme samaan aikaan Neuvostoliiton painostuksessa.
Onneksi poliittinen enemmistö sai läpi tärkeistä askeleita länteen mm. Efta- ja EEC-sopimukset. YYA-aikakausi ja kamppailu lännen ja sosialistisen leirin välillä päättyi 90-luvun alussa. EU-jäsenyys ja Nato-kumppanuus vahvistivat Suomen kuulumisen läntiseen maajoukkoon, eikä idän ja lännen väliselle harmaalle maaperälle.
Nyt alkanut Nato-aikakausi on symbolisesti sinetti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle asemalle. Sotien jälkeen alkanut YYA-aikakausi oli selviytymistä. Kylmän sodan jälkeen taiteilimme EU-jäsenenä ja Nato-kumppanimaana. Luotimme siihen, että hyvät suhteet Kremliin, EU-jäsenyys, kansainvälinen oikeus ja aktiiviset länsisuhteet ovat oman puolustuksen lisäksi riittävä kokonaisuus suojaksemme. Tältä rakennelmalta suli pohja pois Venäjän hyökätessä Ukrainaan.
Maailma oli muuttunut koko 2000-luvun vaarallisemmaksi, mutta tätä ei haluttu tunnistaa. Turvallisuusympäristömme on tosiasiassa heikentynyt jo pidemmän aikaa. Venäjä on koko 2000-luvun ajan osoittanut, että se tavoittelee etupiirijakoon perustuvaa turvallisuusrakennetta ja on valmis käyttämään sotilaallista voimaa tavoitteidensa ajamiseen.
Venäjän sisäinen kehitys kulki koko 2000-luvun kohtia autoritäärisempää suuntaa ja samalla sotilasvoimaa kasvatettiin. Venäjän laajamittaista hyökkäyssotaa Ukrainassa edelsi muun muassa Georgian sota 2008, Krimin laiton liittäminen Venäjään 2014, peitelty sotilaallinen voimankäyttö Kaakkois-Ukrainassa useiden vuosien ajan sekä hybridivaikuttaminen.
Venäjä käytti avoimesti energiaa aggressiivisen ulkopolitiikkansa jatkeena ja käytti energiatulot länttä ja naapureita vastaan sotilasvoiman rahoituksessa. Venäjän sisäinen valta keskitettiin Kremliin jo 2000-luvun alkupuolella, oikeuslaitos otettiin haltuun ja mediaa sensuroitiin. Venäjä on kautta historian käyttänyt sisäisesti ja ulkoisesti väkivaltaa, jos demokratia ja kansalaisvapaudet alkavat leviämään liikaa. Riippumatta sodan lopputuloksesta Venäjä tulee olemaan Euroopalle, Suomelle ja koko kansainväliselle yhteisölle turvallisuusuhka pitkälle tulevaisuuteen.
Arvoisa yleisö,
Mannerheim oli tunnettu siitä, että hän seurasi kansainvälistä kehitystä ja osasi nähdä 1930-luvulla vaarojen nousun. Kun katsomme nyt kansainvälisen turvallisuustilanteen pitkää kehitystä, näemme, että Venäjän lisäksi Kiina tulee haastamaan yhä vahvemmin USA:n ja Euroopan. Demokratian ja sen vastaisten voimien välisestä mittelöstä tulee koko 2000-lukua määrittävä tekijä. Demokratian leviäminen maailmalla on jo nyt pysähtynyt ja autoritääriset maat tekevät kaikkensa, että takapakkia tulee lisää.
Kiinan toiminnan vaikutukset kohdemaiden turvallisuuteen aiheuttavat kasvavaa huolta. Tämä tuli selvästi esiin keskusteluissa Naton huippukokouksessa, kun Tyynenmeren Nato-kumppanit olivat paikalla. Kauppa, teknologia, turvallisuus ja yhteiskunnan arvot kietoutuvat yhteen. On selvää, että 30 vuotta jatkunut avoimen globalisaation aikakausi on nyt ottamassa uuden asennon.
Avoimia kysymyksiä liittyy siihen, miten Venäjän ja Kiinan keskinäiset suhteet muotoutuvat ja miten Kiina asemoi itsensä suhteessa Venäjän hyökkäyssotaan. Ja miten globaalin etelän maat asemoituvat. Intian rooli on ratkaisevan tärkeä.
Uusien virtausten keskellä on pidettävä pää kirkkaana. Suomen valtiojohdon tärkein tehtävä on suomalaisten turvallisuus. Kansallinen turvallisuus on presidentin, hallituksen ja eduskunnan suurin tehtävä tällä vuosikymmenellä.
Hyvät kuulijat,
Hahmottelen seuraavaksi seitsemän kokonaisuutta, joista mielestäni muodostuu keskeiset ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilarit. Perusta on vanha, mutta monet pilarit uudistuvat Nato-jäsenyyden, puolustusyhteistyön ja kansainvälisen turvallisuusympäristön kehityksen johdosta. Yhdistävä tekijä on se, että nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä on kova turvallisuus.
Ensinnäkin, kaiken perustana on Suomen oma puolustus. Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheimin viestit puolustuksen vahvistamisesta kaikuivat 1930-luvulla kuuroille korville. Nyt näin ei saa päästää tapahtumaan. Maailma on muuttumassa vaarallisemmaksi ja valtion tärkein tehtävä on pitää suomalaiset turvassa. Panostukset kansalliseen puolustukseen on varmistettava. Asevelvollisuutta uudistettava siten, että yhä useampi nuori jaksaa käydä varusmiespalveluksen ja pysyä aktiivisena myös reservissä.
Toiseksi, yhteiskuntamme henkinen tahtotila. Maanpuolustustahto ja suomalaisten keskinäinen luottamus ovat tärkein voimavaramme. Suomalaiset tunnetaan maailmalla siitä, että olemme yhtenäinen kansa ja valmiita hoitamaan oma tonttimme turvallisuudessa. Niitä on vaalittava ja vahvistettava nyt käynnissä olevalla vaarallisella polarisaation ja eripuran aikakaudella.
Kolmanneksi, Nato. Natosta tulee Suomen keskeinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan näyttämö. Euroopan ja Suomen turvallisuutta rakennetaan nyt Naton yhteispuolustuksen kautta. Nato-pöydissä käsitellään myös laajaa ulko—ja turvallisuuspolitiikkaa. Esimerkiksi Venäjä-suhdetta rakennetaan jatkossa läntisenä joukkueena, vähemmän kahdenkeskisesti. Naton kautta pohdittavaksemme tulee yhä vahvemmin myös globaali turvallisuus. Kiinaa koskevat kysymykset olivat keskeisesti pöydällä Vilnan huippukokouksessa. Presidentin, valtioneuvoston ja eduskunnan yhteistyön tulee toimia tehokkaasti, jotta saamme Suomen näkemyksiä eteenpäin liittokunnassa.
Neljänneksi, puolustusyhteistyö ja kahdenväliset suhteet. Naton ulkopuolella tehtävä valtioiden välinen turvallisuusyhteistyö on noussut ulko- ja turvallisuuspolitiikan kovaan ytimeen. USA, Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Pohjoismaat ovat keskiössä.
Erityisesti USA:n kanssa tehtävä turvallisuusyhteistyö nousee kriittisen tärkeäksi Suomen ja koko Pohjolan turvallisuudelle. Esimerkiksi käynnissä olevat neuvottelut puolustusyhteistyösopimukseksi Suomen ja USA:n välillä olivat presidentti Bidenin vierailun keskeisin asiakysymys.
Viidenneksi, EU. Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus tulee kasvamaan merkittävästi. Tämä on näkynyt jo nyt Venäjän hyökkäyssodan aikana, kun Nato hoitaa kovan turvallisuuden ja EU laajan turvallisuuden. Pakotteet, teknologia, energia, huoltovarmuus, puolustusteollisuus ja muut kriittisen tärkeät sektorit ovat nyt EU-politiikan ytimessä.
Myös Kiinan nousu korostaa EU:n merkitystä. Turvallisuuspolitiikka kietoutuu jatkossa kaikkeen: teknologia, kauppa, kiinteistöomistukset, data ja muut sektorit ovat jatkossa peilattava turvallisuuden kautta. Venäjän ja Kiinan nousun myötä maailma muuttuu yhä vaikeammaksi pienelle maalle. Siksi tarvitsemme yhä enemmän EU:ta tuomaa joukkovoimaa Suomelle maailman myrskyissä. EU:n yhtenäisyys on kriittisen tärkeää esimerkiksi Venäjä-politiikassa. Valtioneuvosto johtaa EU:n kautta tehtävää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Yhteistoiminta presidentin ja eduskunnan kanssa on erityisen tärkeää.
Kuudenneksi, kriisinkestävä yhteiskunta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeä uusi painopiste on uudet uhat ja huoltovarmuus. Ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kietoutuvat yhteen, kun autoritääriset valtiot käyttävät täysimääräisesti kaikkia uuden aikakauden keinoja demokraattisten valtioiden horjuttamiseen. Venäjän energiapolitiikka on tästä karuin muistutus Euroopalle.
Avoin kansainvälisyys on hyväksi, mutta 90-luvulla alkanut naiivi suhtautuminen on lopetettava. Tietoverkkoja, energiaa, informaatiovälitystä, teknologiaa, rajaliikennettä, kiinteistöomistuksia ja muita siviilisyhteiskunnan sektoreita on tarkasteltava myös turvallisuuspoliittisista lähtökohdista. Kansallinen turvallisuus on tuotava laajasti suomalaiseen oikeusjärjestykseen.
Samoin korostuu huoltovarmuus ja riittävä omavaraisuus esimerkiksi energiassa, ruoassa, lääkkeissä ja puolustustarvikkeissa. Ukrainan sodan ja koronakriisin oppien kärkipäässä on kansallinen varautuminen ja kansainvälisten toimitusketjujen katkeaminen. Samoin uusi geopolitiikan aikakausi muuttaa ajattelua kaukaisen Suomen liikenteestä ja saavutettavuudesta. Itä-Suomen elinvoima on turvallisuuspoliittinen kysymys. Uudessa hallitusohjelmassa on nyt otettu askeleet oikeaan suuntaan. Presidentin, hallituksen ja eduskunnan tehokas yhteistyö on avainasia.
Seitsemänneksi, aktiivinen kansainvälisen yhteisön jäsen. Suomi edistää monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä ja kansainvälisen oikeuden noudattamista erityisesti YK:n piirissä. Suomi edistää demokratian, oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja markkinatalouden periaatteiden leviämistä kaikessa toiminnassaan. Suomi tunnetaan maailmalla luotettavana demokraattisena oikeusvaltiona, jonka kanssa halutaan tehdä yhteistyötä.
Hyvät kuulijat,
Muutama sana vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta ja päätöksenteosta. Näiden seitsemän pilarin kokonaisuudesta huomaamme, että turvallisuuden vahvistaminen edellyttää presidentin, hallituksen ja eduskunnan yhteistä panosta. Samalla kuitenkin tiedämme Suomen valtiosäännön erityispiirteet. Suomen perustuslaki hajauttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimivaltuudet presidentin, hallituksen ja eduskunnan kesken.
Meidän tulee aktiivisesti arvioida muuttuneen tilanteen vaikutuksia presidentin, hallituksen ja eduskunnan välisiin tosiasiallisiin toimivaltuuksiin. Tärkeintä on, että muuttunutta turvallisuustilannetta kyetään johtamaan kokonaisuutena. Siten, että suomalaisten turvallisuus maksimoidaan.
Hyvät kuulijat, päämajasymposiumin yleisö,
Lopuksi kysyn, mitä Mannerheim sanoisi uuden ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Mitä enemmän historiaa harrastaa sitä paremmin tietää, että historiaa on tulkittava sen aikakauden lähtökohdista. Silti yritän puristaa meille muutaman opin Marskin ajoilta – kuten luennon luonteeseen kuuluu.
Suurvaltojen liikkeet vaikuttavat Suomen turvallisuuteen – siksi katse maailmalle
Diplomatia ja kansainvälinen oikeus eivät estä Venäjää – tarvitaan vastavoimaa
Oma kansallinen puolustus ja huoltovarmuus ovat kaiken perusta
Liittolaisista ja ystävistä on pidettävä kiinni, jos niitä kerran on saanut – Nato ja EU tärkeimpinä ankkureina
Vahvistetaan maanpuolustustahtoa ja kansan yhtenäisyyttä – Marskin sanat on syytä pitää mielessä: ”Eripura omissa joukoissa iskee pahemmin kuin vihollisen miekka”.
Pidetään siis Suomi yhtenäisenä, eheänä ja hyvänä maana jatkossakin.
Kiitos.