Biden, Venäjä ja Suomen ulkopolitiikka

Tällä viikolla on ollut merkittäviä tapahtumia USA:ssa ja Venäjällä. Ja niihin liittyen myös Suomessa on käyty ulkopolitiikasta keskustelua. Muutama sana asiaan liittyen sunnuntai-illan pohdintana.


Ensinnäkin, USA:n presidentin linja vaikuttaa suoraan Eurooppaan ja Suomeen. Bidenin valinta ei kaikkea muuta, mutta monia tärkeitä muutoksia tulee Suomen kannalta.


Tärkeimmät mielestäni ovat seuraavat neljä.


Ensinnäkin, hän palauttaa läntisen maailman yhteistyön järjen aikakauteen. Tieto, tiede ja järki ohjaavat jatkossa lännen johtovaltiota – ja sitä kautta kansainvälistä yhteisöä laajemminkin. Sivistyksen ja tieteellisen maailmankuvan arvot ovat palanneet valtaan.


Toiseksi, USA:lla on ratkaisevan tärkeä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa. USA:n paluu Pariisin ilmastosopimukseen antaa maapallolle uuden mahdollisuuden. USA, EU ja Kiina johtavat taistelua katastrofia vastaan. Suomi tekee oman pienen osansa.


Kolmanneksi, Biden sitoutuu toisen maailmansodan jälkeen rakennetun kansainvälisen oikeuden järjestykseen ja arvoihin pohjautuvaan ulkopolitiikkaan. Jotkut tälle hymyilevät, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa Suomelle? Sitä, että ei tarvitse pelätä USA:n presidentin tekevän diilejä pienten valtioiden asioista esimerkiksi Venäjän tai Kiinan kanssa. Tämä asia on viime kädessä Suomen kansallisen turvallisuuden tärkein asia USA:n presidentin linjassa. Olisipa hurjaa, jos joku poliitikko kuvittelisi, että USA:n presidentin kotimainen maahanmuuttopolitiikan linja oikeuttaisi Suomen kannalta vaarallisen Venäjä-politiikan linjan.


Sama juttu Unkarin kanssa. Jos oikeutat oikeusvaltioperiaatteen rikkomisen hyvällä maahanmuuttopolitiikan linjalla, olet sekoittanut kansakunnan kannalta isot ja pienet asiat keskenään. Jokaisen suomalaisen päättäjän pitäisi pystyä kansainvälisessä politiikassa tunnistamaan Suomen kannalta kohtalonkysymykset. Pienellä valtiolla täytyy olla yhteinen käsitys suurista kysymyksistä – niistä, joista ei voi tinkiä.


Bidenin valinta ei kuitenkaan poista tiettyjä Euroopan tai Suomen ongelmia. Ensinnäkään, Obaman ja sitä kautta Bidenin kausi oli monelta osin onnistunut, mutta monelta osin epäonnistunut. Ukrainan, Syyrian ja Pohjois-Afrikan konfliktien rakentumisessa oli paljon Obaman tekemistä ja tekemättömyyttä. Venäjä sai tilaa, kun sitä annettiin. Afrikan ja Lähi-Idän synnyttämä siirtolaiskriisi myllersi lopulta myös Euroopan. Vahingot Suomelle ja Euroopalle olivat merkittäviä. Bidenin linja Venäjään, Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan nähdään myöhemmin. Mutta se on selvää, että pelkästään odottamaan emme voi jäädä.


Toiseksi, vahvaa USA:ta tarvitaan Euroopassa, mutta USA:n painopiste siirtyy Aasiaa kohti. Euroopan täytyy ottaa vahvempi vastuu omista asioista presidentin vaihtumisesta huolimatta. Kennedystä lähtien tästä on varoiteltu ja nyt se tapahtuu.


Tilanne ei ole aivan ongelmaton kehityskulku Suomelle. Turvallisuusarkkitehtuurin monet pilarit auttavat, mutta EU:n uusi suunta on nyt suuri kysymysmerkki. Euroopan maiden yhteistä päätöksentekoa tarvitaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Mutta samalla britit vievät ulko- ja sotilaspoliittisen ylivertaisen voimansa ja myös tinkimättömän Venäjä-linjansa mukanaan. Britit ovat olleet Suomen linjalla erityisesti kaupassa ja turvallisuudessa, toki ovat myös nikotelleet EU:n puolustusyhteistyötä vastaan.


Britit ovat tuoneet tälle linjalle enemmistön EU:n sisällä, mutta nyt EU:n valtarakenteet ovat liikkeessä ja linja heiluu. Saksa ja Ranska ovat löytäneet toisensa ja ovat muodostaneet jo diilejä, jotka osoittavat Saksan uutta linjaa. Molemmilla näillä mailla on hieman hankalaa ulkopoliittista ajattelua. Ranskalla omat historiasta ja elinkeinorakenteesta kumpuavat intressinsä ja Saksalla historian tuoma pidättyväisyys muiden maiden asioihin puuttumiseen. Taloudelliset intressit eivät voi ohittaa Euroopan turvallisuutta.


Tämä uusi valtadynamiikka ei houkuttele avaamaan kotimaamme ulkopolitiikan johtamisen toimivaltuuksia, ainakaan ennen kuin ”uudesta järjestyksestä” Euroopassa ja transatlanttisissa suhteissa on vakiintuneet merkit.


Kolmanneksi, USA:n ja Kiinan kamppailu kiihtyy tällä vuosikymmenellä USA:n presidentin vaihtumisesta huolimatta. Tässä suuressa kuvassa Biden ei muuta Trumpin linjaa, kyse on niin suurista USA:n intresseistä. Talouden, teknologian, turvallisuuden ja arvojen valtataisteluun saatetaan pyytää mukaan myös Eurooppaa ja Suomea. Kiinan, Venäjän ja muiden autoritääristen maiden koalitio voi olla vastassa. Tässä valinnassa muutaman vuoden takaiset Venäjän talouspakotteet voivat jäädä vaikeusasteessa kakkoseksi. Tämä nyt vain on yksi skenaario, mutta on syytä varautua huolella. Kyse voi olla merkittävästä strategisista valinnoista, jossa Suomen vientimarkkinat ja sitä kautta hyvinvointi ajautuu vaikeiden valintojen eteen.


Lopuksi, Venäjän kehitys on aina määrittänyt Suomen turvallisuustilannetta ja ulkopolitiikkaa. Venäjän tekemät sotilaalliset toimet Euroopassa, merkittävä varustautuminen, demokratian ja kansalaisyhteiskunnan nujertaminen ja talouden näivettyminen ennustavat hankalia vuosia. Tämä asettaa ulko- ja turvallisuuspolitiikalle kylmän realismin raamit. Keskeisiä turvallisuusarkkitehtuurin pilareita on vahvistettava. Uskottava puolustuskyky. Läntiset kumppanuudet, johon kuuluvat EU, Nato, USA ja Ruotsi. Kahdenvälinen suhde Venäjään. Kansainväliset järjestöt, erityisesti YK.


Paine EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen roolin kasvattamiseen voimistuu, pieni ei pärjää suurvaltojen vuosikymmenellä. Ulko- ja eu-politiikan toimijoiden välinen paine kasvaa. Tällä viikolla nähty pääministerin ensitviitti ulkopolitiikkaan oli huti. Ei sisällön puolesta, vaan ulkopolitiikan toimintatapojen ohittamisesta. Toivottavasti se oli aito vahinko, eikä osoitus presidentin perustuslaillisen roolin tarkoituksellisesta sivuuttamisesta tai ulkopoliittisen toimintatavan ymmärtämättömyydestä.